Vielä yksi kirjoitus päättyneestä nobelistiprojektistani

Kuukauden nobelisti -sarjani tavoitteena oli lukea kirja jokaiselta Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajalta ja julkaista kirjasta bloggaus. Aloitin huhtikuussa 2013 Orhan Pamukin romaanilla Musta kirja ja lopetin viime helmikuussa Annie Ernaux’n elämäkertakirjaan Vuodet. Julkaisin yhden nobelistibloggauksen joka kuukausi. Nobelisteja on 119, joten aikaa kului yhtä kuukautta vaille 10 vuotta.

Kirjojen etsimisessä oli oma vaivansa. Antikvariaateista sain ostetuksi vanhoja käännöksiä. Kaikilta nobelisteilta ei kuitenkaan ole suomennettu kirjoja. Ruotsiksi on, ja Helmet-kirjastosta löytyi ruotsinnoksia. Muutaman kirjan luin englanniksi käännettynä ja joitakin espanjan- ja saksankielisiä alkukielellä.

Luin monta hyvää kirjaa, mutta myös helposti unohtuvia teoksia ja jopa joitakin sellaisia, joista ihmettelin, miksi kirjoittajalle on myönnetty Nobelin palkinto. Saattoi tietysti olla niin, että lukemani kirja ei kuulunut kirjailijan tuotannon kärkipäähän. Listaan seuraavassa muutaman otsikon alle parhaiten mieleeni jääneitä kirjoja, joko hyvässä tai pahassa. Merkitsen kirjailijan nimen perään vuoden, jolloin hänet palkittiin.

Yllätykset

Yllätyksillä tarkoitan kirjoja, jotka antoivat minulle paljon enemmän kuin odotin. Lagerlöfiltä, Reymontilta ja Andrićilta olin lukenut kirjan jo aiemmin, ja nyt lukemani ylitti aiemman kokemuksen. Mistralia ei ole edes suomennettu, joten odotukseni olivat matalalla. Turhaan, kuten tulin huomaamaan.

Frédéric Mistral (1904): Mirèio. Ihastuttava runoelma nuorista rakastavaisista ja Provencesta. Luin ruotsiksi.

Selma Lagerlöf (1909): Jerusalem. Taalainmaalaisen kylän herännäiset muuttavat Jerusalemiin. Aihe on kaukana mukavuusalueeltani, mutta kirja vakuutti miljöö- ja ihmiskuvauksellaan.

Władysław Reymont (1924): Luvattu maa. Realistinen romaani rikkauksien tavoittelusta 1800-luvun lopun teollistuvassa Puolassa.

Ivo Andrić (1961): Drina-joen silta. Balkanin historiaa 300 vuoden ajalta Višegradin kaupungin kahta puolta yhdistävän sillan kautta.

Oudot

Näille kirjoille en olisi antanut Nobelia.

Rudyard Kipling (1907): Sotilaskertomuksia. Patrioottisia ja stereotyyppisiä tarinoita briteistä sotimassa Afganistanissa. Kiplingiltä löytyy parempia kirjoja kuin tämä sarjaani osunut.

Verner von Heidenstam (1916): Kansa ja sen kuninkaat. Kuvitteellista Ruotsin historiaa kömpelösti kirjoitettuna.

Johannes V. Jensen (1944): Jäätikön Poika. Ihmiskunnan varhaista kehitystä kuvaava kummallinen tarukertomus.

Elfriede Jelinek (2004): Halu. Vastenmielinen romaani seksuaalisesta alistamisesta ja elämän negatiivisuudesta.

Rasittavat

Muutama kirja oli todella hankalaa luettavaa. Vaikka luin näistä kaksi alkukielellä, niin ne olisivat olleet työläitä myös suomeksi.

Theodor Mommsen (1902): Römische Geschichte. Erstes Buch. Varhaisen Rooman historiaa kiemuraisella saksalla. Ei suomennettu.

Rudolf Eucken (1908): Elämän tarkoitus ja arvo. Filosofiaa sekavasti selitettynä.

Vicente Aleixandre (1977): Antología poética. Pitkiä ja vaikeita, usein surrealistisia runoja. Ei suomennettu, luin espanjaksi.

Vaikuttavat

Nämä kaksi kirjaa jättivät lähtemättömän vaikutuksen aiheellaan ja tyylillään.

Toni Morrison (1993): Minun kansani, minun rakkaani. Syvältä koskettava romaani orjuudesta ja sen vaikutuksista.

Svetlana Aleksijevitš (2015): Tšernobylista nousee rukous. Sydäntä raastava dokumenttiromaani.

Runot, novellit, näytelmät

Wisława Szymborska (1996): Ihmisiä sillalla ja Utopia. Tutustuin Szymborskan runoihin heti hänen saatuaan Nobelin. Hänestä tuli suosikkirunoilijani ja sellaisena hän on pysynyt.

Rabindranath Tagore (1913): Ahnaat paadet. Intialaisia, hiukan mystisiä novelleja, jotka kestävät useamman lukukerran.

T. S. Eliot (1948): Murha katedraalissa. Runomuotoinen näytelmä, jossa on vaikutteita kreikkalaisista draamoista.

Rakkaimmat

Lopuksi rakkaimmat nobelistini Hesse ja Steinbeck. Nuoruuden suosikkeja muut eivät pysty ohittamaan.

Hermann Hesse (1946): Alppien poika. Alppien poika on Hessen läpimurtoteos, jonka luin vasta tätä sarjaani varten. Ei noussut Arosuden, Siddhartan ja Demianin rinnalle.

John Steinbeck (1962): Vihan hedelmät. Vihan hedelmät olin tietysti lukenut vuosia aiemmin, mutta silloin englanniksi. Se on paras Steinbeckin romaaneista.